Miesten suusta kuultua

HERRA 47

Onko sulla joku varasuunnitelma, jos kaikki nämä tavarat ei mahdu auton kyytiin? Näin kysyi Pekkarinen, kun alkoi sunnuntaina ennen joulua pakata autoani. TÄH, siis MITÄH, varasuunnitelma?! Ei tietenkään ole. Sinä pakkaat sen niin, että kaikki tuo tuikitarpeellinen mahtuu sinne. Piste.

Joka ikinen pussi ja nyssäkkä sisälsi pelkästään tärkeätä tavaraa, jota tarvitsisin joulun rakentamisessa pikkuveljeni ja meidän perheillemme. Servettirenkaat, pari pöytäliinaa ja lautasliinoja, pieni kaappi seimelle ja seimihahmot, joulukuusenkoristeet, piippurassitontut, vanhoja pulloja havuille, kynttilöitä, kirpparilta löydetty ruotsalainen glögisetti, valosarjoja, joulutaulu, vanha lastentuoli, puurokulho ja lautasia, vaatetta ja varustetta.

Olin lähdössä Traktorimiehen ja koirien kanssa joulun viettoon Varkauteen jo edeltäkäsin. Pekkariselle ja Kisuprinsessalle ostettiin liput tiistai-illan Onnibussi-vuoroon.

Niinpä vain kaikki saatiin autoon mahtumaan, ja jälleen yhden täydellisen joulun valmistelut pääsivät Varkauden mummolassa hyvälle mallille.

HERRA 3

Veljeni poika, vajaa 3-vuotias Eemeli on vallan mainio tapaus ja varsin hyvä suustaan. Pikku-ukkeli kinasteli äitinsä kanssa syömisestä ja kimmastui niin, että lyödä muksaisi äitiään. Sellainen ei tietysti ole sallittua ja niinpä veljeni ja hänen vaimonsa pistivät Eemelin tiukan paikan eteen. Äidiltä olisi pyydettävä anteeksi.

Eemeli yritti venkoilla tilanteesta kaikin mahdollisin keinoin karkuun, mutta päätyi lopulta äitinsä ja isänsä väliin. Kun veljeni tiukkasi poikaa pyytämään äidiltä anteeksi, Eemeli julisti kirkkaalla äänellä: En voi, minä en osaa puhua. Siinä vaiheessa alkoi meillä jo suupieliä nykiä, mutta lopullisesti repesimme ihan täysin, kun veljeni käski Eemeliä siinä tapauksessa antamaan äidille ison halin anteeksipyynnöksi. Pojan vastaus tähän oli: En voi, minulla ei toimi kädet.

Kyllä on anteeksipyytäminen ihmiselle vaikeata, vaikka kuinka tietäisi tehneensä väärin.

Ensimmäistä kertaa elämässämme haimme pikkuveljeni kanssa joulukuusen ihan omasta metsästä. Puun koon arvioiminen ulkona muiden puiden joukossa olikin yllättävän vaikeata. Tupaan kannettiin kuusi, joka sisällä tarkasteltuna osoittautui alaosastaan lähes kaksi metriä leveäksi.

Ihan vaan vaihtelun vuoksi

Markkinointi-ihmisen näkökulmasta minä toimin kuin hyvin rasvattu kone, tismalleen niin kuin kaikissa sunnittelupalavereissa haaveillaan. Sen jälkeen kun rekisteröidyin aikanaan TallinkSiljan kanta-asiakasohjelmaan, olen tasaisen varmasti nostanut asiakkuustasoani sinne "ylimpään" kategoriaan, hyödyntämällä kai lähes jokaisen risteilytarjouksen, joka sähköpostiin kolahtaa.

Tukholmaan meidän taloudesta matkustetaan varsin tiuhaan, mutta tällä kertaa yllätin Pekkarisen jollain ihan uudella, kun iskevästä Tallinnan matkatarjouksesta täysin spontaanisti inspiroituneena, varasin meille kahdelle päivän retken Tallinnaan. Itse olen käynyt siellä viimeksi parisenkymmentä vuotta sitten, joten mikään Tallinnan tuntija en todellakaan ole.

Kuten aina, reissumme ohjelmaan kumpikin sai esittää yhden oman toivekohteen ja loppu sävellettiin paikan päällä. Pekkarinen valitsi omaksi osuudekseen Kadriorgin linnan ja sen puistoalueen, jonne kävellä junttasimme harmaassa ja sateisessa aamussa suoraan satamasta. Minä olin löytänyt muutamien blogivinkkien pohjalta kohteekseni Telliskiven alueen täysin päinvastaisella suunnalla kaupunkia.

Kadriorgin linnan rakennutti Pietari Suuri itselleen väliaikaiseksi kesäasunnoksi. Barokkilinnassa toimii nykyisin Viron taidemuseo, jonka ulkomaisen taiteen kokoelman kotina paikka toimii. Tällä hetkellä siellä on esillä italialaista taidetta 1500 - 1800-luvuilta. Palatsin ympärille on viime vuosina kunnostettu muotopuutarha. Kadriorgin suuri puistoalue jalopuineen, vesiaiheineen ja patsaineen on hoidetun, huolletun ja vaikuttavan näköinen jopa tähän aikaan vuodesta.

Kiersimme linnan taidenäyttelyn kaikessa rauhassa. Mistään yleisöryntäyksestä ei voinut puhua, sillä aloittaessamme kierroksemme paikalla oli eräs toinen suomalainen pariskunta ja lopetellassemme kierrosta tuli linnaan kolmen nuoren naisen seurue. Näyttelyn jälkeen kävelimme vielä puiston toiseen laitaan, ja kävimme katsomassa toista Pietarin Suureen liittyvää pytinkiä sekä modernin taiteen museon Kumun arkkitehtuuria.

Kadriorgin pysäkiltä hyppäsimme ratikan kyytiin. Numerolla 1 pääsee siitä kätevästi suoraan Telliskiven kadulle, jonka ympäristö on osin vielä rähjäistä neuvostoaikaista teollisuusaluetta, mutta osin sinne on kunnostettu tiloja monenlaiselle luovalle toiminnalle. Telliskivi Loomeliinnak on alueen keskeisin kohde gallerioineen, kauppoineen, studioineen ja kahviloineen. Pienen kaupallisen ja sen jälkeen haisevan kirpputorikierroksen tehtyämme päädyimme tauolle F-Hoone-nimiseen ravintolaan. Tämäkin oli remontoitu vanhaan teollisuustilaan juuri oikealla tavalla paikan alkuperäinen rouheus säilyttäen.

Viinilasin ja juustolautasen virkistämänä jaksoi taas talsia parin kilometrin matkan takaisin keskustaan päin. Loppupäivä vietettiinkin kaikille suomalaisille varmasti tutuissa maisemissa vanhassa kaupungissa ja kaupungin ydinkeskustassa. Sanomattakin lienee selvää, että Kadriorgin alueelta puuttuneet ihmiset olivat kaikki pakkautuneet näille kaduille.

Taidetta koko rahan edestä

Follow my blog with Bloglovin

Loppukesästä vähän uudelleenjärjestelin olohuonetta erinäisten uusien hankintojen takia. Mielessäni olin ajan mittaan ehtinyt jo vannoa, että en koskaan hankkisi supersuosittua Harri Koskisen Block-lamppua, mutta tässäkään päätöksessäni en sitten onnistunut pysymään.

Kaiken möbleeraamisen jälkeen kävi niin, että alkoi mieleni tekemään vimmatusti myös uutta taulua. Mielessäni visioin tuohon Block-lampun yläpuolelle abstraktin ison öljymaalauksen. Sellaisen kyllä löysinkin, mutta rahapussi ei antanut periksi sille taidehankinnalle.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Järvenpään Fidalla lauantaisella reissullani, selasin huvikseni läpi taulukasat kirpparin perällä. Huomioni kiinnittyi kasan suurimpaan tauluun, joka tarkemmin tutkittuani osoittautuikin julisteen sijasta guassiksi tai akvarelliksi tai joksikin vastaavaksi ja taitelijan nimeä googlatessani alkuperältään ruotsalaiseksi.

Kyseisen taiteilijan maalauksia on myyty muun muassa Bukowskilla. Kyse ei ole Ruotsin vastineesta Albert Edelfeltille, mutta ei se nyt ihan markkinataidettakaan ole. Laadukkaasti kehystetty, vain lasi oli päältä likainen. Maksoin kiltisti taulusta pyydetyt seitsemän euroa ja kiikutin sen kiiresti kotiin. Paikkahan sille olikin jo valmiina. Niin vaihtui öljymaalaus toisenlaiseen työhön, mutta omistaja on silti iloinen.

Ja kun nyt sattui olemaan vähän isompi maalaus, Pekkarinenkin erehtyi huomaamaan sen. Mikäs taulu tuo on, kuului varsin pian. Selitystä tässä vielä kehittelen.

Masa-hiiri

Useimmista meillä varmaan on niitä kuuluisia luurankoja kaapeissaan. Tulipahan vaan mieleeni, kun viikonloppuna järjestelin vaatekaappiani ja kirjaimellisesti sieltä kaapin pohjalta, ihan perimmäisenä, löytyi tämä järkyttävä todiste menneisyydestä.

Totta se on, myönnän! Nuorena, aika paljon nuorempana, olin korviani myöten rakastunut Matti Nykäseen. Tarvitseeko minun enää edes muuta sanoa? Kaivelkaahan omia kaappejanne, eiköhän sieltä jotain löydy teiltäkin.

Tämmöstä matskua olin duunaillut kokonaisen vihkon täyteen. Kylläpä siinä ilta toisensa jälkeen vierähtikin.

Halloween Kellokosken tapaan

Olen kerran aikaisemminkin kirjoittanut Kellokoskella sijaitsevasta viehättävästä Kinuskilla-kahvilasta ja sen muhkeista kakuista. Kinuskillassa on tarjolla lauantai- ja sunnuntaiaamuisin myös brunssia.

Koska jäimme Kisuprinsessan kanssa viikonlopuksi kahdestaan kotiin perheen miesväen lähdettyä Porkkalanniemelle merelle, päätimme aloittaa pyhäinpäivän aamumme muhkealla brunssilla Kinuskillassa. Enpä hoksannut laskea, kuinka monta mustikkapannukakkua vaahterasiirapilla tuli ahmittua, mutta maistuvia olivat. 

Brunssiaamut ovat niin suosittuja, että pöytävaraus on syytä tehdä. Samaisesta suosiosta johtuen kuvia oli vähän vaikea ottaa, sillä en halunnut häiritä pyhäaamusta nauttivia seurueita kuvaamisellani. Paikka on erityisen sopiva koko perheen aamiaisia ajatellen, sillä siellä ei tarjoilla alkoholia.

Vatsa pullollaan pyörähdin jälleen kerran tunnelmoimassa rähjäisellä ruukkialueella kahvilan takana. Edelleen olen sitä mieltä, että tässä olisi alueena aineksia vaikka mihin.

Sen minä sanon, että jos mahdoton olisi mahdollista, eikä aikuisella äiti-ihmisellä tarvitsisi olla melkolailla koko ajan jalat ainakin lähellä maanpintaa, niin tässä alla olevan kuvan rakennuksessa näkisitte minut toteuttamassa suloista haavettani olla puoliboheemi antiikki- ja kukkakauppias. Kun ensimmäinen kevätpäivä koittaisi, minä avaisin kauppani pariovet selälleen ja kantaisin romuni ja kukkani pihalle ja hymyilisin kaikille. Tervetuloa!

Kynttilänvalossa

Viikon sisällä kotikeskusteluissa on puitu ensin omaisuusrikoksia ja heti kyseisen tapauksen jälkeen sitä, miksi ihminen päätyy itsemurhaan. Siihen päälle kun päivätkin ovat toinen toistaan pimeämpiä, niin tavallista tiukemmassa ovat ihmisen ilon aiheet.

Kynttilöiden polttaminen on kyllä niitä syksyn iloja numero yksi. Joka syksy minulla on uusia suosikkeja kynttilänjalkojen joukossa. Tänä vuonna puntaroin enimmäkseen näiden kahden vaihtoehdon välillä. Kolmaskin hyvä setti olisi sitä vaille valmis, että jostain löytäisin vielä yhden kullankimalteisen kynttilänjalan tuolta 60-70-lukujen taitteesta, nimittäin Pentti Sarpanevan Pitsi-sarjaan kuuluvan pronssisena. Saa vinkata, jos jostain halvalla löytyy. Että minä inhosinkin sitä aiemmin, vaan niin se mieli muuttuu näissä asioissa.

Sekalainen setti vanhoja Arabian posliinisia kynttilänjalkoja ja uudemmasta tuotannosta sitten tuo yksi vaaleanvihreä Nappula.

Suvi-sarjaa, johon olen erityisen ihastunut, sillä posliini ei ole lasitettua joten pinta on vähän karhea käteen ja siinä on tuo kasvikuvioinen reliefi pinnassa. Jotenkin se on minun silmääni visuaalisesti hienovarainen.

Syksyn kunniaksi nostin takan eteen pienen korituolin kuistilta ja yhtäkkiä tajusin siinä istuessani, että perinnönjako pikkuveljeni kanssa on edelleen tekemättä. Hupsista, pitäisiköhän järjestää jouluna veljelle yllätysarpajaiset...

Lähtölaskenta jouluun

Perheen nuorisolla on syyslomaviikko. Uhmakkaista suunnitelmistamme huolimatta Pekkarisen ja minun syyslomat typistyivät loppujen lopuksi vain kahden päivän mittaiseksi. Kun vielä Kisuprinsessa juuri lomaa edeltävällä viikolla sai elämänsä ensimmäisen oikean työpaikan ja hänen ensimmäinen työkeikkansa sattui juurikin lomaviikon alkuun, lähdimme lomantynkäselle taas vähän erilaisella kokoonpanolla.

Muutaman savolaisen mutkan kautta ajelimme jälleen kerran mummolaani Varkauteen. Pahoittelen, että tuo mökki alkaa olla aika loppuunkaluttu aihe täällä blogissa. Minulle ja veljelleni se on kuitenkin aina vaan yhtä ajankohtainen vastuineen, mutta myös rakkaine ja haikeinekin muistoineen. Syksyn pimeinä päivinä tajusin, että tässä samaisessa talossa olen viettänyt ihan joka ikisen jouluni 10-vuotiaasta 27-vuotiaaksi asti mummin ja ukin vieraana.

Kun eilen aamulla heräsin pimeässä välikammarissa keittiöstä kuuluvaan astioiden kilinään ja ilmassa leijuvaan vienoon kahvin tuoksuun ja kävelin hämärää käytävää pitkin kohti keittiötä, tunsin todella omituisella tavalla muutaman sekunnin ajan yhtäkkiä olevani 11-vuotias. En olisi ollut yhtään hämmästynyt, jos siellä olisivat aattoaamun puuroa keitelleet äitini ja mummini, jotka hymyillen olisivat toivottaneet minulle hyvät huomenet.

Keittiöön astuttuani sieltä paljastui tietenkin Pekkarinen, joka valmisteli lähtöään pihalle päivän puusavottaan ja taikahetkeni oli ohi.

Tällä lomalla minua ei oikeastaan huvittanut alkuunkaan osallistua mihinkään polttopuutalkoisiin, joten näpertelin mummolassa kaikenlaista muuta joutavaa ja syksyyn sopivaa.

Pöytä koreaksi

Jotkut ystävistäni ehkä muistavat viime kevättalvelta yhden mojovan avioriitamme ruokapöydän tiimoilta. Meillä oli ihan hyvä ja riittävän suuri ruokapöytä, jonka ostin tähän taloon muuttaessamme. Käytettynä tietenkin, niinkuin pyrin ylipäätänsä mahdollisimman paljon ostamaan. Saimme aikanaan vanhemmiltani tupaantuliaislahjaksi niin ikään tämän talon valmistuttua ruokapöydän ympärille kuusi kustavilaista medaljonkituolia ja silloin ostamani pöytä sopi mielestäni hyvin tuoleihin.

Vuosien varrella sisustuslehtien ja -blogien aivopesemänä aloin kuitenkin kaipaamaan enemmän kontrastia noiden tuolien ja ruokapöydän välille ja kevättalvella tein päätöksen ruokapöydän vaihdosta. Kun päätös oli tehty, olin muutamassa tunnissa löytänyt uuden ja myynyt entisen. Taisin tosin myydä vanhan liian halvalla, sillä ostajia sille oli jonossa peräti kahdeksan kappaletta muutamassa tunnissa.

Uusi ruokapöytä täytti kaikki toiveeni erinomaisesti lukuunottamatta sitä, että paksu tammikansi oli tammen värinen. Ja sehän ei sovi meille alkuunkaan. Koska pöytä on kuitenkin ihan laadukas, ajattelin, että vien sen puusepälle pintakäsittelyyn, sillä halusin siitä kuultavan valkean. Tavoitteena oli myös kerrankin ammattimainen työnjälki. Ja tähän sitten tuli väliin Pekkarinen. Tämähän ei käynyt hänelle alkuunkaan. Muuten minä kai en juuri hänen mielipiteitään kysele, vaan yleensä teen niinkuin itse haluan, mutta ongelmaksi muotoutui se, että paksulla tammikannella varustettu teräsrunkoinen pöytä on niin pirun painava, että minun voimillani se ei liikahtanut senttiäkään. Sitäpaitsi, kuljetusoperaatioon olisin myös tarvinnut Pekkarisen pakettiautoa, jota ei siis tälle keikalle todellakaan herunut. Ei muuta kun turaa taas kerran itse. Kyllä otti aivoon ja sen annoin myös kuulua. Tai pikemminkin en antanut kuulua, sillä ikävä kyllä on myönnettävä, että olen armoton mököttäjä.

Yritin selvitellä Askosta, josta pöytä alunperin on ostettu, mikä pintakäsittely pöydässä on, mutta sieltä ei koskaan vastattu minulle Koko homma alkoi tuntua niin hankalalle, että annoin pöydän olla tammenvärinen loppukesään asti. Elokuun alussa tartuin vihdoinkin toimeen, hommasin aineet ja aloin tomerasti hiomaan pöytää. Parin päivän urakka, lopputulos kai ihan jees, jos vielä kestää myös aikaa ja kulutusta. Vähän pelkään ettei kestä, mutta se on sitten tulevaisuuden tarina.

Bongaa kuvasta keskeneräiset hommat osa 128, ruokapöydän tuolien verhoilu on toistaiseksi jäissä. Ollut siinä tilassa viimeiset kahdeksan kuukautta.

Piitkän pitkä saari

Liikuttuneen onnellisin mielin kuuntelin toista viikkoa sitten, kun kaksi ystävääni ja uskollista lukijaani närkästyneenä kertoivat joka ilta käyvänsä kurkkaamassa täällä, milloin parin viikon takaiselta Tukholman-reissultani oikein tulisi postaus. Ei ole tulossa juttua siltä reissulta,ei. Jostain kumman syystä en innostunut ottamaan muutamaa Facebookissa jaettua kännykkäkuvaa enempää kuvia, eikä tekstiinkään löytynyt tällä kertaa mitään erityistä inspiraatiota.

Ei sillä, etteikö tuokin viikonloppu olisi ollut aivan ihana ja myös erityinen. Oli nimittäin ensimmäinen kerta kun Kisuprinsessa ja ystävänsä Hymytyttö halusivat viettää koko Tukholma-päivän ilman mamia. Näin ollen oli myös ihan ensimmäinen lauantai, jonka Paperitähti vietti Tukholmassa ypöyksin. Sen kummempaa ohjelmaa en edes yrittänyt itselleni keksiä: kävelin, katselin ihmisiä, kävelin ja katselin ihmisiä. Loppupuolella päivää jo sitten istuin ja katselin ihmisiä.

Finlandsparken vid Värtahamnen, tarvitseeko muuta enää sanoa?

Tänä viikonloppuna olimme ihan perinteisesti liikenteessä ydinperheellä. Sanomattakin on selvää kun Pekkarinen on mukana, että ohjelmaa ja sivistystä on päivään Tukholmassa kuuluttava. Peruskohteita on aika tarkkaan vuosien varrella koluttu, joten kerta kerran jälkeen kohteiden keksiminen vaatii enemmän ja enemmän asiaan perehtymistä. Tälläkin kertaa idea kuitenkin tuli minulta: Långholmen.

Långholmenin saarella sijaitsi 250 vuoden ajan 70-luvun puoleen väliin asti yksi Ruotsin suurimmista vankiloista. Osa tuosta vankilarakennuksesta on nyt muutettu hotelliksi ja ravintolaksi. Siellä toimii myös pieni vankilamuseo. Alue kuuluu varsinaisesti Södermalmin kaupunginosaan, eikä siellä asu kuin reilut 100 ihmistä, joten tämä pitkänomainen saari on enemmänkin puisto- ja virkistysaluetta. Jossain lähteessä paikkaa jopa mainostettiin Tukholman vihreänä keitaana.

Syyskuun loppua lähestyttäessä keidas alkoi jo pikkuisen kellertää, mutta helppo oli silti nähdä, että paikka todella on visiitin arvoinen myös kesällä. Pistetäänpä muistiin. Syykin uuteen vierailuun löytyy helposti, sillä saaren itäpuoli jäi meillä kokonaan tutkimatta.

Julistettakoon se nyt sitten täälläkin, että olen päättänyt tänä talvena viritellä itselleni avantouintiharrastusta. Jotta selviäisin siitä ihan oikeasti talven tullessa, olen alkanut totuttaa itseäni hyiseen veteen uimahallin kylmävesialtaassa. Ja nyt seuraa se huikea paljastus: nappasin Långholmenille uikkarit mukaan ja kävin pulahtamassa ihan riittävän kylmässä Mälarenissa perheen nuorison nolostellessa rannalla. Opetuslapsia keräsin itselleni varsin nopeasti kiitettävän määrän, sillä Pekkarinen halusi heti mukaan ja hetken vedessä pulikoituamme myös kaikki lähialueella leikkivät lapset olivat riisuutuneet ja järvessä. Lopulta saimme seuraksemme myös yhden aikuisen, sekä paljon ihailevia? katseita...

Oui, c'est vraiment moi

Mikkeliin menijöitä?

Meillä on Pekkarisen kanssa varsin erilainen suhde syömiseen ja ruokaan ylipäänsä. Pekkarinen tarvitsee ruokaa ja ennenkaikkea energiaa usein ja mahdollisimman paljon. Tarkkana miehenä mieluiten vielä mahdollisimman edukkaasti.

Minä taas satun olemaan sitä itäsuomalaista persjalkaista naistyyppiä, joka muuttaa hengitysilmankin hetkessä ylimääräiseksi energiaksi eri puolelle vartaloa, joten ruuan määrän kanssa saa olla aika tarkkana. Näin ollen automatkojemme tankkauspaikoiksi valikoituvat aika lailla eri kohteet riippuen siitä, istuuko autossa pariskunta vai Paperitähti yksin.

Lähivuosina on tullut ajeltua enimmäkseen viitostietä välillä pääkaupunkiseutu-Varkaus. Minulla on tämän matkan varrella omat suosikkipaikkani, joiden ehdoton ykkönen on Tertin kartano Mikkelissä.

Arvostan  todella korkealle sitä, että kyseessä on perheyritys. Vielä enemmän minuun tekee vaikutuksen se, miten loppuun asti hiottua kaikki, koko yrityksen liiketoiminta on. Niinä kertoina kun siellä olen pysähtynyt, en ole vielä keksinyt mitään, minkä tekisin toisin. Erilaisten ruokapalvelujen lisäksi tilan alueella on hienosti ylläpidettyjä puutarha-alueita ja muutama kartanon vanhoihin rakennuksiin laitettu viehättävä kauppa. Kartanolla on myös hotellipalveluja. Yhtään en väheksy sitäkään, että täällä suhtaudutaan myötämielisesti  koiravieraisiin.

Viime viikolla kun koulukirjaostosten tiimoilta jouduin pyörähtämään kirjakaupassa, satuin huomaamaan, että Tertin kartanolta on nyt myös ilmestynyt houkuttelevasti oma keittokirja. Siinäpä Pekkariselle vinkkiä pukin konttiin...Niin laiska ruuanlaittaja kuin Paperitähti onkin, tykkää kyllä kovasti lueskella keittokirjoja, kokkausintoa odotellessa.

Tämä kahvilarakennus taitaakin olla kartanoalueen ainoa uudisrakennus.

Jos tämä mansikka-marenkikakku ei vie kieltä pyllyyn mennessään, niin sitten en kyllä tiedä mikä sen tekee.

Kartanon kaupoissa on myynnissä tilan omia tuotteita, kasveja, sisustustavaroita, vaatteita ja asusteita ja jopa vanhaa tavaraa.

Parkkipaikan takana on myös vanhaan kivijalkaan tehty muuripuutarha, jonne täytyy vielä joskus päästä tutustumaan.