sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kynttilänvalossa

Viikon sisällä kotikeskusteluissa on puitu ensin omaisuusrikoksia ja heti kyseisen tapauksen jälkeen sitä, miksi ihminen päätyy itsemurhaan. Siihen päälle kun päivätkin ovat toinen toistaan pimeämpiä, niin tavallista tiukemmassa ovat ihmisen ilon aiheet.

Kynttilöiden polttaminen on kyllä niitä syksyn iloja numero yksi. Joka syksy minulla on uusia suosikkeja kynttilänjalkojen joukossa. Tänä vuonna puntaroin enimmäkseen näiden kahden vaihtoehdon välillä. Kolmaskin hyvä setti olisi sitä vaille valmis, että jostain löytäisin vielä yhden kullankimalteisen kynttilänjalan tuolta 60-70-lukujen taitteesta, nimittäin Pentti Sarpanevan Pitsi-sarjaan kuuluvan pronssisena. Saa vinkata, jos jostain halvalla löytyy. Että minä inhosinkin sitä aiemmin, vaan niin se mieli muuttuu näissä asioissa.

Sekalainen setti vanhoja Arabian posliinisia kynttilänjalkoja ja uudemmasta tuotannosta sitten tuo yksi vaaleanvihreä Nappula.


Suvi-sarjaa, johon olen erityisen ihastunut, sillä posliini ei ole lasitettua joten pinta on vähän karhea käteen ja siinä on tuo kasvikuvioinen reliefi pinnassa. Jotenkin se on minun silmääni visuaalisesti hienovarainen.



Syksyn kunniaksi nostin takan eteen pienen korituolin kuistilta ja yhtäkkiä tajusin siinä istuessani, että perinnönjako pikkuveljeni kanssa on edelleen tekemättä. Hupsista, pitäisiköhän järjestää jouluna veljelle yllätysarpajaiset...

tiistai 14. lokakuuta 2014

Lähtölaskenta jouluun

Perheen nuorisolla on syyslomaviikko. Uhmakkaista suunnitelmistamme huolimatta Pekkarisen ja minun syyslomat typistyivät loppujen lopuksi vain kahden päivän mittaiseksi. Kun vielä Kisuprinsessa juuri lomaa edeltävällä viikolla sai elämänsä ensimmäisen oikean työpaikan ja hänen ensimmäinen työkeikkansa sattui juurikin lomaviikon alkuun, lähdimme lomantynkäselle taas vähän erilaisella kokoonpanolla.

Muutaman savolaisen mutkan kautta ajelimme jälleen kerran mummolaani Varkauteen. Pahoittelen, että tuo mökki alkaa olla aika loppuunkaluttu aihe täällä blogissa. Minulle ja veljelleni se on kuitenkin aina vaan yhtä ajankohtainen vastuineen, mutta myös rakkaine ja haikeinekin muistoineen. Syksyn pimeinä päivinä tajusin, että tässä samaisessa talossa olen viettänyt ihan joka ikisen jouluni 10-vuotiaasta 27-vuotiaaksi asti mummin ja ukin vieraana.



Kun eilen aamulla heräsin pimeässä välikammarissa keittiöstä kuuluvaan astioiden kilinään ja ilmassa leijuvaan vienoon kahvin tuoksuun ja kävelin hämärää käytävää pitkin kohti keittiötä, tunsin todella omituisella tavalla muutaman sekunnin ajan yhtäkkiä olevani 11-vuotias. En olisi ollut yhtään hämmästynyt, jos siellä olisivat aattoaamun puuroa keitelleet äitini ja mummini, jotka hymyillen olisivat toivottaneet minulle hyvät huomenet.

Keittiöön astuttuani sieltä paljastui tietenkin Pekkarinen, joka valmisteli lähtöään pihalle päivän puusavottaan ja taikahetkeni oli ohi.

Tällä lomalla minua ei oikeastaan huvittanut alkuunkaan osallistua mihinkään polttopuutalkoisiin, joten näpertelin mummolassa kaikenlaista muuta joutavaa ja syksyyn sopivaa.




lauantai 4. lokakuuta 2014

Pöytä koreaksi

Jotkut ystävistäni ehkä muistavat viime kevättalvelta yhden mojovan avioriitamme ruokapöydän tiimoilta. Meillä oli ihan hyvä ja riittävän suuri ruokapöytä, jonka ostin tähän taloon muuttaessamme. Käytettynä tietenkin, niinkuin pyrin ylipäätänsä mahdollisimman paljon ostamaan. Saimme aikanaan vanhemmiltani tupaantuliaislahjaksi niin ikään tämän talon valmistuttua ruokapöydän ympärille kuusi kustavilaista medaljonkituolia ja silloin ostamani pöytä sopi mielestäni hyvin tuoleihin.

Vuosien varrella sisustuslehtien ja -blogien aivopesemänä aloin kuitenkin kaipaamaan enemmän kontrastia noiden tuolien ja ruokapöydän välille ja kevättalvella tein päätöksen ruokapöydän vaihdosta. Kun päätös oli tehty, olin muutamassa tunnissa löytänyt uuden ja myynyt entisen. Taisin tosin myydä vanhan liian halvalla, sillä ostajia sille oli jonossa peräti kahdeksan kappaletta muutamassa tunnissa.

Uusi ruokapöytä täytti kaikki toiveeni erinomaisesti lukuunottamatta sitä, että paksu tammikansi oli tammen värinen. Ja sehän ei sovi meille alkuunkaan. Koska pöytä on kuitenkin ihan laadukas, ajattelin, että vien sen puusepälle pintakäsittelyyn, sillä halusin siitä kuultavan valkean. Tavoitteena oli myös kerrankin ammattimainen työnjälki. Ja tähän sitten tuli väliin Pekkarinen. Tämähän ei käynyt hänelle alkuunkaan. Muuten minä kai en juuri hänen mielipiteitään kysele, vaan yleensä teen niinkuin itse haluan, mutta ongelmaksi muotoutui se, että paksulla tammikannella varustettu teräsrunkoinen pöytä on niin pirun painava, että minun voimillani se ei liikahtanut senttiäkään. Sitäpaitsi, kuljetusoperaatioon olisin myös tarvinnut Pekkarisen pakettiautoa, jota ei siis tälle keikalle todellakaan herunut. Ei muuta kun turaa taas kerran itse. Kyllä otti aivoon ja sen annoin myös kuulua. Tai pikemminkin en antanut kuulua, sillä ikävä kyllä on myönnettävä, että olen armoton mököttäjä.

Yritin selvitellä Askosta, josta pöytä alunperin on ostettu, mikä pintakäsittely pöydässä on, mutta sieltä ei koskaan vastattu minulle Koko homma alkoi tuntua niin hankalalle, että annoin pöydän olla tammenvärinen loppukesään asti. Elokuun alussa tartuin vihdoinkin toimeen, hommasin aineet ja aloin tomerasti hiomaan pöytää. Parin päivän urakka, lopputulos kai ihan jees, jos vielä kestää myös aikaa ja kulutusta. Vähän pelkään ettei kestä, mutta se on sitten tulevaisuuden tarina.


IMG_5268

IMG_5270
Bongaa kuvasta keskeneräiset hommat osa 128, ruokapöydän tuolien verhoilu on toistaiseksi jäissä. Ollut siinä tilassa viimeiset kahdeksan kuukautta.