Syökäähän lapset perunaa

Viikko sitten eräänä pimeänä iltana, kun Pekkarinen oli äijäjumpassansa, meillä kolkutti joku ulkokuistin oveen. Kukaan meistä ei odottanut ketään, joten emme suinkaan rynnänneet ovelle. Kisuprinsessa sen sijaan juoksi eteisen ikkunaan katsomaan, kuka ovella ryskyttää. Ulkoportailla seisoi kuulemma vieras mies.

Ihan vähän säikähtyneenä menin kuitenkin päättäväisesti avaamaan oven. Siellä tosiaan seisoi mies, karvalakin läpät korvilla ja haalari päällä. Perunakauppias, iltaa! Isäntä aiemmin syksyllä sanoi, että ennen joulua kannattaisi vielä tulla tiedustelemaan tilannetta.

Toden totta. Pekkarinen oli aiemmin syksyllä ostanut pihallamme pyörähtäneeltä perunakauppiaalta 10 kilon säkin pottuja. Ja kyllä, nyt ne oli jo syöty, joten uusille oli tarvetta. Tällä kertaa kaupan olikin 25 kilon säkkejä 40 euron hintaan. Harvoinpa minulla käteistä on, joten aloin kaivella laukkujani, josko saisin raavittua pyydetyn summan kasaan. Sillä aikaa kauppias oli jo kantanut säkin kuistillemme piittaamatta siitä, että moneen kertaan huomautin, etten välttämättä löydä tarvittavaa rahaa kotoa.

Rahat kuitenkin löytyivät ja säkki sai jäädä kuistille. Ennen lähtöään kauppias vielä avasi säkin ja nosteli sieltä yksittäisiä perunoita ja haisteli ja nuuhki niitä tarkkaan. Ovat kuulemma kasvaneet hienojakoisessa mullassa. Näissä perunoissa oli ehdottomasti hänen lempimaansa tuoksu. Miehestä huokui sellainen aitous, vilpittömyys ja rakkaus sitä maata ja myös omaa työtänsä kohtaan, että jäin täysin sanattomaksi.

Se hämärän hetki vieraan ja vähän erikoisenkin miehen seurassa omalla etukuistilla jäi pyörimään ajatuksiini monen moneksi päiväksi. Onnellinen se, joka tekemisissään pääsee joskus edes lähelle tuota tunnetilaa.