sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Rutiinit hakusessa

Pientä matalapainetta, eikä mitään asiaa. Olen diagnosoinut olotilani rutiinien puutteesta johtuvaksi alakuloksi. Rutiinit ovat tästä perheestä viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa lasten kasvamisen myötä ilmeisesti muuttaneet muihin perheisiin. Meillä ei enää syödä eikä siivota tiettyinä aikoina. Nukkumaankin tuo pienempi väki käy vasta vanhempiensa jälkeen. Sitä myöten minulta on näyttänyt hävinneen ote kaikkeen.




Kirpputoreilla tulee luurattua kuitenkin koko lailla entiseen tahtiin, jos ei jopa enemmän, kun ei minua kukaan kotiin varsinaisesti odottele. Viime aikoina olen ostanut roinaa enemmän kuitenkin muille kuin omaksi iloksi. Kotiin on päätynyt lähinnä erilaisia vanhoja englantilaisia kukkakankaita: verhoiksi ja pöytäliinoiksi. Kumpiakaan meillä ei kyllä käytetä, mutta mistäs sen tiedän, milloin mieli muuttuu. Muuttukoon, olen valmis siihen.




Vielä löytyi pihalta jotakin maljakkoon kerättävää. Keltainen Kupittaan Saven maljakko löytyi kuudella eurolla kirpputorilta. Mukavan kookas ja täysin virheetön. Iso simpukkarasia jonkun Hampurin matkamuistoja ja venäläinen puusieni niin ikään kirpputoriostoksia tältä syksyltä.






Anopilta aikanaan saadut isot, vanhat tuohikopat eivät alunperin kuuluneet suuriin suosikkeihini, mutta pikkuhiljaa olen niihin kiintynyt. Toisessa on säilytetty takkapuita ja toinen on hakenut käyttötarkoitustaan välillä lelu- tai lehtikorina ja välillä säilyttimenä varastossa. Kyllä on muinaissuomalainen ollut kekseliäs.




Olen viime vuosina yrittänyt syksyille löytää itselleni yhden harrastuksen, jossa tunnollisesti pyrin käymään. Pari syksyä sitten olin ahkerasti laulaa loilottamassa rohkaistu laulamaan-kurssilla. Viime syksynä kävin opettelemassa äänenkäyttöä ja -hallintaa Alexander-tekniikalla. Tälle syksylle valikoitui digikuvaamisen perusteet. Kurssi osoittautuikin melkoiseksi haasteeksi, sillä opettajan intohimoisesta asenteesta johtuen tämä on osoittautunut kaikeksi muuksi kuin peruskurssiksi. Periksi en kuitenkaan anna, vaikka tähän mennessä en juuri mitään ole mistään hänen puheistaan ymmärtänyt.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Luumuhilloa

Eilen tuli tasan vuosi siitä, kun äiti kuoli. Voinpa vannoa, että päivääkään ei tämän vuoden aikana ole mennyt niin, ettei äiti olisi jossain yhteydessä mielessä ollut. Jotenkin sattui tämän sinänsä surullisen päivän teemaan sopivan keittiöhommat. Eikä nyt missään siivoilumielessä, sillä äidin keittiö oli aina kuin ydinräjähdyksen jäljiltä, vaan äidin hengessä loihditaan aina jotain herkkuja. Meillä se tarkoitti eilen sitten luumuhilloa.

Savossa, jossa lapsuuteni vietin, ei ikinä osannut edes kuvitella, että Suomessa kasvaisi luumuja. Siksi minulla ei tosiaankaan ole luumuherkkuihin minkäänlaisia perinteitä. Viime syksynä sain yhdeltä tuttavalta luumuja ja keitin niistä hilloa. Siitä tuli aivan kammottavaa, pöyristyttävän kitkerän makuista. Jokin meni pahasti pieleen.

Tänä syksynä naapurien puu tuotti luumuja reilusti yli heidän oman tarpeensa. Mekin saimme eilen kerätä satoa. Hyvälle maistuivat tuoreenakin, mutta taas aloin haaveilla siitä itse tehdystä luumuhillosta täydellisessä joulupöydässä.


Googlailin sitten vähän tuota luumuhillon valmistamista, ja keskusteluista kävi ilmi, että kitkerän maun aiheuttaja onkin kuori. Kuorimallahan siitä sitten selvitään. Kohtuullisesti kärsivällisyyttä vaativaa näpertelyä ja puhdasta käsityötä. Kiviä ei myös useimmista luumuista saanut ilman ankaraa väkivaltaa irti, joten päädyin sitten laskemaan luumujen kappalemäärän ja keräämään valmiista hillosta täsmälleen saman kappalemäärän kauniisti irronneita kiviä pitkillä pinseteillä.



Muutaman makumaistiaisen perusteella arvioisin, että tämä hillo on erinomainen kumppani juustoille. Joulutorttuja tästä tuskin tehdään, sillä maku ei yllättäen muistuta perinteistä luumumarmeladia ollenkaan. Värikin on aurinkoisen oranssi.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Tekninen vika, tekninen vika, tekninen vika

Ihan varmasti kukaan ei usko, että kymmenien Tukholman-risteilyjen jälkeen löytäisin vielä jotain uutta näkökulmaa siihen touhuun. Kas, eihän se ole edes vaikeaa. Otetaan mukaan vain kolme  asiaa, ja näkökulma taatusti on erilainen kuin millään edellisellä risteilyllä.




Otetaan ensimmäiselle illalle navakka syysmyrsky. Tässä vielä hymyillään lähdön hetkellä. Kolmen tunnin päästä, kolmasosaa meistä ei hymyilyttänyt enää yhtään. Iloinen juhlakansa kaatuili tanssilattialla, muunkin kuin alkoholin voimasta. Yhdeltä jos toiseltakin yleisten tilojen roskakorilta löytyi risteilymatkalainen pää roskiksessa.
Selviydytään lauantaiaamuna kuitenkin suunniteltuun aikaan Tukholmaan. Kuvataan kaunista kaupunkia tyytyväisenä odotettuakin upeampaan säähän.

Huokaillaan ihastuksesta Kulttuuritalon eteen levittäytyneellä eurooppalaisella ruokatorilla. Tässä vaiheessa väkeä ei vielä ollut paljon liikenteessä.

  
 

Mennään matkaseurueen toiveesta ensimmäiseen ostoskeskukseen. Ihastellaan kekseliäitä kahviloiden sisustuksia.


Otetaan sitten kuitenkin ensimmäisen tunnin sisällä keskimääräistä kipakampi migreenikohtaus, jonka jälkeen koko Tukholma näyttää lopun päivää parhaimmillaan tältä ja osan aikaa ei edes tältä.


Torkutaan kahden eri ostoskeskuksen penkeillä nelisen tuntia, jotta muu seurue saa shoppailla alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Raahaudutaan kohtuullisen vähäisillä voimilla satamaan. Otetaan sitten vielä yksi kappale teknisiä vikoja. Näin ollen saadaan viettää satamassa ankkuroituna 1,5 tuntia aiottua pidempään. Mennään kysymään laivan infosta, mistä viasta on kyse ja kuullaan, että siitä kuuluisasta keulaportista ja sen toimimattomasta lukituksesta. Muistellaan yhdessä seurueen kanssa Estonian kohtaloa.


Kun lopulta on päästy Värtanin satamasta liikenteeseen, todetaan kuitenkin tyytyväisenä ensimmäiseksi että keulaportti pysyy kiinni, myös Maarianhaminassa käynnin jälkeen. Toiseksi, että tuulta ei toisena yönä ollutkaan enää nimeksikään ja kolmanneksi, että migreenikin lopulta luovuttaa ja samana iltana olo voi olla jo ihan mukiin menevä.

Kaiken kaikkiaan, meillä oli mukava tyttöjen risteily. Kiitokset supersuloiselle matkaseuralleni.


sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pestuumarkkinat

Rautalammilla on järjestetty pestuumarkkinat vuodesta 1821 lähtien syyskuun toisena viikonloppuna. Vielä 1900-luvun alussa vastaavat markkinat olivat hyvin yleisiä Savon suunnalla. Kyseinen tapahtuma on itse asiassa ollut aikanaan mikäpäs muu kuin rekrytointimessut, sillä tuona viikonloppuna taloihin on palkattu työväki tulevaa talvea varten. Edeltävä viikko on myös yleisesti ollut palkollisten vapaaviikko, joten pestin saatuaan lauantaina saattoivat he keskittyä markkinahuveihin sunnuntaina.

 
Täällä tätä syksyistä perinnettä on pyöritetty harvinaisen pitkään. Ei tietenkään alkuperäiseen tarkoitukseensa enää aikoihin muuta kuin hupimielessä ja hyväntekeväisyyden tähden, kun kunnan henkilökuntaa on saanut huutokaupassa joskus vuosien varrella huutaa itselleen työtä tekemään.
 
Mitä ilmeisimmin tässä on kuitenkin vuoden merkittävin tapahtuma pienelle kunnalle. Itsekään en 42 vuodeltani muista kuin yhden syksyn, jolloin en olisi markkinahumuun päässyt. Tunnelma on aina markkinamaisen iloinen ja värikäs, konkreettisesti ja kuvaannollisesti. Ja jos vielä sää kyseistä viikonloppua suosii, on väki paikalla runsaslukuisena, vaikka se ei näissä kuvissa välttämättä totuudelle tunnukaan.





 



Sitä en kerro, tuliko täältä hankittua villahousut talveksi ja kiva kesälippa tulevaksi kesäksi.








Mutta sen voin kertoa, että ennen kuin olin ehtinyt sanoa päivää loppuun, oli taitava markkinamies saanut jalkani pölkylle ja rasvannut kumisaappaani ainutlaatuisella balsamilla, jota 30 euron purkkihintaan oli ehtinyt minulle jo kaksi purkkia myydä, ennen kuin tajusinkaan. Tämä tosiaan käy ymmärtääkseeni oikeastaan kaikkiin tarpeisiin elämässä. Ainoa asia, mistä ei jäänyt mainintaa mieleeni, oli tuotteen sopivuus ravintoaineeksi. Tuli muuten Pekkariselta palautetta tästä hankinnasta...










Olisikohan tuo niin, että minulle perinteistä tärkein on sitten kuitenkin tämä: Rompetori. Sitä ei tarvinne sen enempää selitellä. Viime vuosina sieltä ei enää juuri mitään ole mukaan lähtenyt, mutta katseleminen on aina yhtä mukavaa.





Syksyinen pieni savolaiskunta on ainakin ulkopuolisen silmissä kaunis ja seesteinen. Tervetuloa Pestuille ensikin syksynä.