Minulla oli pyörinyt varastossa romulaatikossa vanha mausteikon "runko" jo vuosia. Siitä puuttui varsinaiset maustepurkit, pelkän kehikon olin joskus napannut jonkun kirpputorin ilmaislaatikosta. Olin sitä useampaankin kertaan ollut heittämässä jo roskiin, kun kerran aloin pyöritellä käsissäni ja hoksasin, että se on kasattu ruuvikierteillä. Pippuri- ja suolapurkkia varten olevan keskiosan sai siitä siis helposti pois. Kohta jo näin mielessäni, miten kivan pienen tarjoiluvadin siitä saisi, kun väliin ujuttaisi lautasen.
Pienoiseksi ongelmaksi muotoutui sitten perinteiseen tapaan se, että myös Pekkarinen piti saada innostumaan tästä pikkuprojektista. Tarvitsin hänen porakonettaan ja käytännössä myös apuaan siistin reiän poraamiseen lautaseen, joka oli myös jostain ilmaislaatikosta norjalainen Stavangerflintin lautanen.
Muutaman kuukauden ajan viikonloppuisin aina varovasti kyselin, josko tänään olisi se päivä, kun lautaseen tehtäisiin reikä. Eipä tahtonut oikein napata, kunnes sitten eräänä lauantaiaamuna se hetki koitti.
Pora lauloi alakerrassa, kun tein ylhäällä jotain kotihommia. Aloin jo vähän ihmetellä, että kuinkahan kauan se kestää, ennen kuin on normiposliinista terä läpi, mutta annoin ukon turata. Hetken päästä kuului kolahdus ja pora sammui. Sitten kuului täysillä juoksevan vesihanan ääni alakerran vessasta. Sieltä se poran herra jo laastaria huutelikin.
Vein armaalleni laastaripaketin. Hän alkoi teippaamaan laastaria, sormeen, joka oli koko ajan juoksevan veden alla ja lavuaari lainehti verensekaisesta vedestä. Siinä sitten varovasti rohkenin epäillä, onko sitä laastaria mahdollista laittaa sormeen, joka on veden alla koko ajan. Napakasti minun käskettiin jättämään hänet rauhaan, kun on hiukan huono olokin, kuulemma.
Poran terä oli katkennut ja poraan kiinni jäänyt teräntynkä oli onnistunut sitten poraaman tiensä lautasen sijasta kynnen läpi. Aloin siinä ehdotella lääkäriin lähtöä, kun naamasta näki, että taju alkaa mennä. Vaan ei ollut tarvetta kuulemma, rauhaa vain kaipasi.
Naapurista kipaisin jo täydessä paniikissa lankomiehen apuihin tilannearviota tekemään. Hän tuntui olevan taipuvaisempi uskomaan pikkuveljen toivetta toipumisrauhasta kuin minua. Lopulta esitin itse pahimman uhkauksen, minkä keksin ja sanoin, että soitan ambulanssin, ellei vapaaehtoisesti lähde kyytiini terveyskeskukseen. Sepä sitten tepsi.
Niin vietimme lauantaiaamupäiväisen tunnin tarkkailtavana Tuusulan terveyskeskuksessa. Verenpaine ja pulssi olivat sisustustuunarilla tosi alhaiset, jonkun sortin sokki siitä kivusta kai sitten tuli. Kotiin kun päästiin, olin jo heittämässä jälleen kerran koko hökötystä roskiin, vaan hän oli päättänyt saattaa tämänkin projektin loppuun. Porasi saman tien lautaseen reiän uudella terällä ja ehjällä kädellä.
Siitä lähtien tämä tarjoiluvati on ainoa sisustukseen liittyvä esine, joka meillä on jatkuvasti esillä. On siinä sen verran niin sanottua tunnearvoa taustalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, kuuntelen mielelläni, mitä mielessäsi liikkuu;-)